Päivi Kettusen suunnittelema tervansoutaja reliefi: "männystä kohti markkoja".
IV kirje
TERVANSOUTU
Tervehdys!
Heinäkuun alku oli parasta tervansoutuaikaa ilmojen puolesta. Kun terva oli saatu tynnyreihin, valmistauduttiin heti Oulunsoutua varten. Kivesjärveltä tervat oli ensin saatava Oulujärven rantaan. Ne soudettiin tavallisella soutuveneellä Varisjoen niskassa olevan yhteismaan rantaan, josta nimi Tervaranta. Tervarannasta tynnyrit kuljetettiin yli kahden kilometrin matka hevosella ja palkkuilla Varislahteen. Minun pitänee vähän selittää Sinulle, mitä palkkuut olivat. Ne olivat yksinkertainen mutta kätevä väline tervan alkukuljetuksessa tiettömissä olosuhteissa. Tervatynnyrin kumpaankin päähän uurteiden väliin pantiin lauta, palk- kuukaplas, jonka keskellä oli oksa. Oksat sijoitettiin aisoihin kaivettuihin reikiin. Aisojen takapäät sidottiin toisiinsa vitsalla ja etupäähän valjastettiin hevonen. Tynnyri pyöri hevosen perässä. Kivissä ja kannoissa tynnyri sai pahoja kolhuja ja vikoja, joita väliin oli korjattava, jottei kallis "vilja" olisi valunut maahan. Hyvillä maisemilla voitiin käyttää kahdenkin tynnyrin palkkuita.
Varislahdessa tervat lastattiin tervaveneeseen eli Paltamoon.
Tervaveneitä valmistettiin Hyrynsalmella, Kiannalla ja Kuhmossa sekä Melalahdessa, jossa ne maksoivat noin sata markkaa kappale. Veneen valmistukseen meni kahdelta mieheltä viikonpäivät. Monet ostivat käytetyn veneen karjalaisilta laukkukauppiailta, kun he palailivat Oulusta kauppareissuiltaan, eivätkä halunneet kiskoa veneitään Hyrynsalmen- tai Kuhmonreitin monien koskien ohi. Kerran Oulussa käyneen veneen sai 50-75 markalla.
Paltamoon lastattiin kymmenen tynnyriä peräkkäin ja kaksi riviä rinnakkain. Rivien kumpaankin päähän asetettiin tynnyri poikittain.
Kolmatta riviä ladottiin päälle alimmaisten tynnyrien väliseen rakoon niin monta kuin vene sieti. Tynnyrien päälle sai sijoittua myös matkamies, joka kyytiin halusi. Isäntä asettui tavallisesti perään huopaamaan ja soutajaksi rivakka mies. Jos mukana oli joku nainen, hän souti toisella airolla. Naisihminen otettiin matkaan hoitamaan kaupungissa naisten ostoksia ja olihan hän näppärämpi keittämään lepotauolla puurot tai kiehauttamaan kahvit, jos pööniä sattui olemaan.
Matkaan lähti usein useampia venekuntia Kivekseltä. Melalahdesta ja Variskylältä liittyi mukaan lisää Paltamoita. Myötätuulella ja hyvällä ilmalla meno oli rattoisaa. Kilpailtiin, kenen vene ennättäisi ensimmäisenä Vaalaan ja saisi laskumiehen ohjaamaan veneen kuohuvien koskien läpi. Kuten tiedät, laskumiehet olivat valtion palkkaamia valan tehneitä virkamiehiä, jotka laskivat vahvistettua taksaa vastaan tervansoutajien ja muidenkin kulkijoiden veneet koskien ohi.
Hyvällä tuulella matka Varislahdesta Kaivannon kautta Vaalankurkkuun saattoi sujua kuudessa tunnissa, kun levitettiin 2,5 metriä leveä ja kolme metriä korkea liina- tai aivinakankainen purje antamaan lisävauhtia. Oulujärven selillä saattoi nähdä kymmenittäin tervahanhia, jotka kiitivät kilpaa rannattomalla ulapalla. Se oli uljas näky, jota ovat monet taiteilijat kuvanneet. Kianto, Pakkala ja Leino ovat tunnetuimmat Oulujärven lumoon joutuneista.
Tottuneet tervansoutajat laskivat helpommat kosket itse. Voit arvata etteivät laskumiehet siitä oikein pitäneet, sillä se laski heidän arvostustaan ja pienensi kesän ansioita, joilla oli pärjättävä koko vuosi. Kiantalaiset olivat erityisen hyviä ja tottuneita laskemaan itse kosket. He olivat harjaantuneet Suomussalmen reitin lukemattomilla koskilla ja silmä oli oppinut huomaamaan veden alla piilevän salakarin veden juoksusta ja pyörteistä. Tervaveneet olivat hyviä ohjattavia ja tottelivat nelisen metriä pitkän perämelan liikkeitä. Kuitenkin vahinkoja sattui jopa ammattilaskijoille. Vene karahtikin kiville ja samassa se kiepsahti nurin. Tervatynnyrit irtosivat siteistään ja koski vei niin veneen kuin tynnyritkin mennessään. Kosket olivat vuolaat ja uimataito kyseenalainen. Niinpä ei uhreiltakaan vältytty.
Matka Ouluun kesti pari vuorokautta suotuisissa olosuhteissa.
Oulujoen noin kymmenestä koskesta Pyhäkoski Muhoksella oli vaikuttavin.
Sen jylhyys teki vaikutuksen myös englantilaisiin lohilordeihin, jotka tulivat Kajaaniin pyytämään yli kymmenkiloisia lohia Kajaaninjoesta ja laskivat lystikseen Oulujoen kosket. Se oli sen ajan elämysmatkailua.
Ouluun saapuminen oli korven eläjälle kuin tulo Eldoradoon. Edellistä Oulun soutua oli talvi muisteltu ja mietitty, mitä tehtäisiin ja ostettaisiin, kun taas päästäisiin käymään tapulikaupungissa. Ouluhan oli saanut tapulikaupungin oikeudet ja sillä oli lupa käydä ulkomaan- kauppaa, mikä taas oli edellytyksenä kehittymiselle suureksi kauppakeskukseksi. Oulun Toppilan satamassa, tervahovissa kävi kova säpinä. Siellä oli tervalastiaan purkavia veneitä lahti täynnä ja piti kärsivällisesti odottaa vuoroaan, että pääsi mittauttamaan lastinsa. Tervaporvarit olivat tiukkoja liikemiehiä, eikä siinä auttanut paljon tinkailla hintoja. Hinta oli se, minkä tervahovin viskaali ilmoitti. Räkäri tarkasti tervan laadun ja jos haudalla kusetus oli tehty huonosti, laski räkäri veden pois ja vähensi määrää. Tervahovin pehtooreilla oli vielä varmuuden vuoksi tapana vähentää tynnyrin tilavuutta. Niinpä 25 tynnyristä saattoi saada vain 22 1/2 tynnyrin hinnan.
Tervan hinta vaihteli maailmanpoliittisista syistä johtuen. Terva oli puutavaran tapaan hyvin suhdanneherkkä artikkeli. Kun tervatalonpoika sai litviikin, laskelman kouraansa, saattoi naama mennä kalpeaksi: näinkö vähän tästä jäi käteen, kun oli vähennetty edellisenä kesänä otetun tervaurkon verskotit. Ei ollut harvinaista, että tervanmyyjä jäi jopa velan puolelle. Olethan kuullut, että Oulun tervaporvarit tekivät mielellään sopimuksia seuraavan kesän tervakaupoista ja antoivat ennakkoa sopimusta vastaan. Näitä ns. tervaurkkoja on arvosteltu sen vuoksi, että ostaja pääsi niskanpäälle ja sai määrätä hinnan ja muut ehdot yksipuolisesti. Moni tervatalonpoika eli yli varojensa, velkaantuen vuosi vuodelta. Ei ihme, että kansan suussa oli sanonta "velassa kuin tervanvetäjä". Monella mökkiläisellä jauhot olivat loppuneet jo kevättalvella. Tervaporvareilla oli kauppahuoneet, joista saattoi ostaa ennakkoa vastaan jauhoja. Tuliaiset piti tietysti myös ostaa ja kaikenlaista taloudessa tarpeellista tavaraa.
Kun tervat oli saatu myydyksi, oli aika lähteä katselemaan Oulun ihmeitä. Oulun torilla oli näkemistä. Siellä oli kaikkea, mitä ihminen saattoi kuvitella tarvitsevansa. Ensikertalaisella Oulun kävijällä riitti katselemista hyörinässä, joka torilla kävi. Oli mamselleja,
jotka pönäkkänä kulkivat nupukivikatuja tai kröökkynöitä kopsuttelemassa ylpeinä hienoissa kengissään. Myös kaupungin nuoret miehet herättivät ihmetystä pieksujalkaisissa maalaisissa. He pasteerailivat komeissa patiineissaan ja suorissa housuissaan. He puhuivat levijää merimaitten murretta. Näkyi myös merimiehiä, jotka kävellessään huojuivat omituisesti ja mongertivat jotain outoa kieltä.
Usein Oulunreissulla tuli yövyttyä. Matka Kivekseltä oli ollut melkein yhtämittaista valvomista. Piti levähtää jaksaakseen vetää paluumatkalla tervavenettä vuolaat kosket vastavirtaan. Kuormaakin saattoi olla palatessa muutama sata kiloa. Majapaikoissa vallitsi tungos. Kaikille ei riittänyt sänkyjä eikä lavereita makuupaikoiksi. Piti asettua tuvan lattialle lautturiin makaamaan vieri viereen. Venekunnan naisväki oli tietenkin isännän vastuulla. Oli varminta ottaa piikatyttö viereensä nukkumaan. Sanottiin kaupungin sällien olevan niin taitavia lirkuttelemaan maalaistyttöjen korvaan, etteivät nämä huomaakaan, kun vahinko on jo tapahtunut. Ei tullut kuuloonkaan, että tyttö olisi lähtenyt illalla yksikseen kaupunkia katselemaan.
Paluumatka oli kovempi koettelemus kuin myötävirtaan hurottelu. Venekunnan riskein veti kokkaan kiinnitetystä köydestä, joka oli kietaistu hartioitten yli. Vetäessä oli otettava etunojaa ja siitä tulikin sanonta "kyllä siinä nokka tylsyy, kun venettä vetää". Toinen tuki veneen kulkua rannalta ohjaten sitä rompsilla, viisimetrisellä kuusipuisella seipäällä irti rantakivikosta. Näin noustiin koski koskelta kunnes oltiin Oulujärvellä. Tyynellä ilmalla oli taas edessä kuuden tunnin rivakka soutu. Jos sattui kova vastatuuli ja järvi meurusi vihoissaan, ei auttanut kuin jäädä sääpitoon jonkin saaren suojaan tai taloon. Siellä oli muitakin tervansoutajia palailemassa Oulua soutamasta ja oli mukava tarinoida. Nähtiin tuttuja ja uusiakin tavattiin. Puhuttiin ajankuluksi Oulun ihmeistä ja kauhisteltiin kuulujen Kiveskylän rosvojen tekemiä tihutöitä. Muisteltiin Kiveksen ruukin lyhyttä kukoistusta ja kerrottiin Talas-Eeran hirmuisista voimista.
Tervansoutaja palaili Oulun reissulta lopettelemaan heinäntekoa ja suunnittelemaan uuden tervahaudan polttamista. Toki keitettiin tuliaisiksi kahvit oikeista pöönistä, jotka itse paahdettiin ja jauhettiin. Kasteltiin rinkilää, ihasteltiin emännälle ostettua läninkikangasta ja pikkupojat puhaltelivat uuteen kukkopilliin. Muisteltiin Oulunmatkan mukavia asioita ja vastuksia. Toivo uudesta kesästä ja paremmasta tervanhinnasta antoi uskoa nyrhäytyä taas työn laitaan ja elämä jatkui kaikista vastoinkäymisistä huolimatta.
TERVAURKOT JA VELKARENKEYS
1880-luvun loppupuolella alkoi voimakas taloudellinen nousukausi, jolloin myös tervan kysyntä rajusti kasvoi laivanrakennusteollisuuden myötä. Oululaiset tervaporvarit pyrkivät saamaan osansa tästä nousu- kaudesta ja hamusivat lisää tervaa Kainuusta. Tervakauppiaitten välinen kilpailu aiheutti sen, että he lähettivät Kainuuseen ostomiehiään. Snellmanin G:son kauppahuoneen ostomieheksi tuli Kajaanin sahan sahanhoitaja John D. Itkonen.
Myös oululainen tervakauppias Pentzin ryhtyi ostamaan tervaa Koivukosken niskassa. Kilpailua kiristi se, että myös kauppiaat I. ja
O. Ravander sekä Karl Kivijärvi lähettivät saaliinhimoiset asiamiehensä Kainuun kulmille. Tervapehtori Itkonen kertoi vuonna 1889 Ouluun Snellmanin kauppahuoneelle lähettämässään kirjeessä, että hänen luokseen oli tullut joukko tervatalonpoikia, jotka eivät enää tyytyneet hänen maksamiinsa tervan hintoihin vaan menivät kilpailijoiden pakeille. Nämä tyrkyttivät sitten kainuulaisisännille viinaryypyt ja saivat kaupat syntymään humaltuneiden tervatalonpoikien kanssa.
Oulun tervaporvarit yrittivät keskinäisin herrasmiessopimuksin sopia tervan hinnan sellaiseksi, että kaikki saivat siitä parhaan voiton. Ainoa, joka tässä leikissä hävisi, oli kainuulainen tervanvetäjä, jonka varalle Oulun herrat punoivat metkujaan. Mutta kauan ei yhteisymmärrys vallinnut kauppahuoneitten välillä. Lisäksi oululaisten harmiksi Ämmän partaalle saapui Kalajoelta kauppias Antti Santaholma, joka rohkeasti astui oululaisten varpaille ja ryhtyi ostamaan tervaa selvästi paremmalla hinnalla kuin Oulun kauppahuoneet. Hän vuokrasi tervan ostopaikan Koivukosken niskasta ja ryhtyi asiamiehensä välityksellä häikäilemättömästi nostamaan tervan hintaa. Näin hänelle riitti runsaasti myös myyjiä, jotka eivät olisi halunneet enää asioida nylkyhintaa maksavien oululaiskauppiaiden ja heidän asiamiestensä pakeilla. Niinpä tervan hintaa oli yleisesti nostettava. Myrtyneenä Snellman G:sonin tervapehtori Itkonen raportoi isännilleen:
"Kyllä on mulkkausta tämä tervanosto nyt, se on kuin huutokauppa. Minä koitan nostaa niin kuin sanottu aina 25 penniä. Lindillä (Santaholman kärkäs asiamies, R.H.) on sellaiset vehkeet, että kaksi miestä soutelee pienen veneen kanssa Sotkamon järvillä maanittelemassa tervamiehiä puoleensa ja sovittaa peräti yön ajaksi kulkiat kaupantekoon."
Lähde: Entinen Oulujoki 1954.
Olisi luullut, että Kainuun tervatalonpojat olisivat korjanneet hyödyn tervanostajien kiivaasta kilpailusta, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Tervaporvarit eivät katsoneet suopein silmin myyjien vapaata myyntiä, joten he keksivät pian keinot varmistaa tervan saanti. 1890-luvun alussa aikaisemmista itsenäisistä tervatalonpojista tuli velka- renkejä, joiden oli pakko maksaa velkansa tervassa. Katovuosien, erityi-sesti vuoden 1892 kadon johdosta monet talonpojat ja tervanpolttajat tekivät pakkotilanteessa urkon eli ottivat Oulun tervaporvareilta velkaa ostaakseen viljaa, jauhoja ja suolaa.
Kun sormen antoi Oulun kauppiaille, he veivät pian koko käden. Pian he suorastaan tyrkyttivät ennakkomaksuja kainuulaismiehille, jotka hämillään ottivat Oulun herran antaman raha- tai tavaraennakon vastaan. Kainuulaiset eivät olleet tottuneet rahatalouteen eivätkä ymmärtäneet heti, mihin sitoutuivat piirtäessään puumerkkinsä velkakirjaan. Ennakonotto vakiintui pian Kainuussa yleiseksi tavaksi ja monet ison talon isännätkin huomasivat olevansa kaulaansa myöten veloissa. Tämä asiaintila ilmenee selvästi myös Kainuussa yleisessä sananparressa: veloissa kuin tervanvetäjä.
Säilyneet tervavelallisten luettelot antavat varsin lohduttoman kuvan tämän riiston laajuudesta. Pelkästään Snellman G:son kauppahuo- neella oli Kajaanin kihlakunnassa vuonna 1894 kaikkiaan 378 velallista, joiden yhteinen velka oli lähes 100 000 markkaa. Summa vastasi melkein kaikkien Kainuun kuntien yhteistä tulo- ja menoarviota, joten mistään pienistä summista ei ollut kysymys.
Eniten Snellmanin kauppahuoneen velallisia oli Paltamossa, jossa heitä oli yhteensä 118. Pitäjän velkaisimmat kylät olivat Mieslahti, jossa 54 talollisen velka oli yhteensä 19 585 markkaa. Kylän keskivelka oli 362 markkaa 68 penniä. Kylän suurin yksittäinen velka oli talonpoika Karl Heikkisellä, jolla oli maksettavaa ennakkoa yhteensä 1614 markkaa 89 penniä. Toiseksi velkaisin kylä oli Melalahti, jossa 24 talonpojalla oli yhteensä 3158 markan 19 pennin velat. Melalahtelaisten summat eivät olleet kovin suuria, sillä keskivelka jäi vain 131 markkaan 59 penniin. Jormualla 14 talollisen yhteisvelka oli 5894 markkaa 98 penniä. Tässä kylässä asui myös koko kihlakunnan velkaisin mies, Karl Leinonen, jolla oli yksistään 3200 markkaa maksettavana oululaiselle kauppahuoneelle. Sai siinä todella raataa velkojensa maksamiseksi.
Tervanostajat pitivät tarkasti silmällä sitä, että urkkotervat toimitettiin varmasti ostajalle. Jollei näin menetelty, paikalliset asiamiehet ottivat asiasta nopeasti selvää ja tiedottivat siitä kauppahuoneen pääkonttoriin. Pian kolkutteli vallesmanni tervatalonpojan pirtin ovea ja vaati tervavelan välitöntä maksamista. Siihen onneton ei tietenkään pystynyt, joten kohta paukkui huutokauppavasara ja tervatalonpoika sai lähteä kotikonnuiltaan. Kovin yleisiä tällaiset pakkohuutokaupat eivät toki olleet, mutta silloin tällöin kauppahuoneet turvautuivat niihin pelottelumielessä. Tervaporvareilla oli tärkeää, että talonpojat pysyivät nöyrinä ja toimittivat tervaa säännöllisesti asiamiehille.
Tervavelallisten määrä väheni vuodesta 1894 vuoteen 1907 Kajaanin kihlakunnassa 378:sta 256:een. Tämä johtui siitä, että tervan myynti Ouluun oli noihin aikoihin jonkin verran vähentynyt. Syynä oli Kajaanin radan avaaminen vuonna 1904, jolloin monet tervatalonpojat onnistuivat vähitellen irrottautumaan Oulun tervaporvareitten ikeestä ja ryhtyivät myymään mustaa kultaansa Etelä-Suomeen. Vuonna 1907 suurin yksittäinen tervavelallinen oli kuluntalahtelainen Pekka Sirviö Tuomaalasta. Hänellä oli velkana näännyttävät 5352 markkaa 95 penniä. Tiedossa ei ole kykenikö mies summan maksamaan, mutta tuskin hän kykeni vapautumaan moisesta velkataakasta. Kun summia katselee, on syytä vielä muistaa, että kysymyksessä oli vain yhden kauppahuoneen saatavat. Snellman G:son kauppahuoneen lisäksi Kainuussa toimivat Otto Ravanderin sääli- mättömät asiamiehet, Bergbohmin kauppahuone, Pentzinin ja Santaholman ostomiehet. Jokaisella oli omat velallisensa, joten ei ihme, että Kainuussa syntyi noihin aikoihin syvä juopa ja kauna Oulun suuntaan. Tämä oululaisviha näkyy tänäkin päivänä varsin selvästi Kainuun eri kunnissa: se on saatu melkein veren perintönä.
Terva oli tämän syrjäisen maankolkan merkittävin vientituote,
sillä vuosisadan vaihteessa Kainuu tuotti yli puolet koko Suomen tervasta. Se ei kuitenkaan rikastuttanut korpiseudun asukkaita vaan oululaisia kauppahuoneita, jotka tervasta saaduilla pääomilla saattoivat varustaa melkoisen kauppalaivaston ja kehittää metsäteollisuutta Perämeren rannikolla. Itse asiassa terva oli monessa mielessä erittäin haitallista Kainuun kehitykselle. Se kytki luontaistaloudessa elävät talonpojat rajusti rahan pauloihin, synnytti Kainuuseen oman erikoisen tervakulttuurin ja ammattikunnan, joka sai osan elannostaan maataloudesta, mutta eli pääasiassa tervasta ja koki nahoissaan tämän tuotteen jyrkät hinnan vaihtelut, syöksi tervamiehet velkaikeeseen, ehkäisi maatalouden kehitystä, raiskasi Kainuun järeimmät metsät ja alensi maan arvoa. Tervariisto näännytti monen kainuulaisen raatajan ennenaikaiseen hautaan. Ajanoloon riisto herätti kuitenkin velalliset ja muokkasi maaperää työväenliikkeen rajulle läpimurrolle suurlakon jälkeen.
Lähde: Reijo Heikkinen: Leivän lähteet, Korpikansan kintereillä, Kainuun työväenliikkeen historia.
Oulunsoutu alkoi vähentyä, kun tervanpolton huippukaudella vuonna 1883 rakensivat Oulun kauppahuoneet tervahaminan Kiehimään ja vähän myöhemmin myös Kajaaniin. Ylämaitten talonpojat myivät siellä tervansa ja ammattimaiset tervanrahtaajat hoitivat kuljetuksen eteenpäin, meren rantaan. Kajaanin radan valmistuttua 1904 siirtyi terva vähitellen rautatiekuljetukseen. Tervan menekki maailmanmarkkinoilla väheni, kun siirryttiin purjelaivoista rautarunkoisiin laivoihin. Niinpä ensimmäiseen maailmansotaan mennessä tervanpoltto Kainuussa oli menettänyt taloudellisen merkityksensä. Puusta saatiin parempi hinta sahattuna. Kajaanin Puutavarayhtiö oli onnistunut ostamaan pilkkahinnalla monelta velkaantuneelta tervanpolttajalta metsät. Puulla ei muka ollut enää arvoa, kun tervanpoltto oli menettänyt merkityksensä. Niinpä monet isännät olivat helpottuneita päästessään tervaveloistaan. Puutavarayhtiö jätti heille mökinpaikan. Näin yhtiö varmisti työvoiman saannin tulevia hakkuita ajatellen. Yksityisten metsiä siirtyi yhtiöitten haltuun siinä määrin, että oli säädettävä laki sitä rajoittamaan. Tästä voisi kirjoittaa pitempäänkin, mutta jääköön johonkin toiseen kertaan. Ensi kerralla muistelen Talas-Eeraa, Kainuun kuulua voimamiestä.
Oulun terveisin Olli
Lähde: Entinen Oulujoki
Reijo Heikkinen: Oulujärvi - Kainuun meri
Oiva Turpeinen: Tervanpoltto pääelinkeinoksi, Kainuun Historia II
Talas-Eera, Kainuun voimamiesten kuningas